Mulla on ollu niin kamalasti energiaa ja aikaa että oon ollu superturhautunut, viikonloppu oli yhtä tuskaa ja eilisen sunnuntain sain kulumaan ainoastaan leffojen avulla. Päätin katsoa paljon kehutun Nälkäpelin eikä mun katseluni siihen ekaan sitten jäänytkään. Ahmin toisen ja kolmannenkin leffan - yleensä oon kovin nirso elokuvien suhteen ja mun on hankala löytää pätkiä joista oikeasti tykkään. Nää kaikki kolme oli kuitenkin sellaisia etten tainnut katsoa kelloa juuri kertaakaan niiden aikana. Positiivisia yllätyksiä siis! Ja kuten huomaatte, oon saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja hommattua blogille uuden ulkoasun! Se hakee vielä vähän muotoaan ja pientä hiomista on siellä ja täällä, mutta jotain edistystä sentään. Kaikenlaiset kommentit ja kehitysideat otetaan vastaan. Ainakin omaan silmääni blogi on nyt paljon selkeämpi ja helppokäyttöisempi ja sen pitäisi näyttää puhelimenkin näytöllä suht hyvältä.

Viime viikolla mua hemmoteltiin ja sain tiistai-iltana illallisen ja kukkia nenäni eteen. Jotain oon vissiin tehnyt oikein... Keskiviikkona käväisin varmaankin (toivottavasti!!!!) viimeistä kertaa Frankstonin keskustassa. Mukaan tarttui muutama ihan välttämätön kulutustavara joista kuvia alla. Yleensä en harrasta tällaista ostosten esittelyä, ei kuulu tapoihin eikä blogin tyyliin, mutta menköön tämän kerran.  Loppuviikko meni tiiviisti töiden parissa, hostäidillä oli aika kiireinen viikko ja mä tein tunteja vähän yli tarpeen. Lauantaina käväisin rannalla, oli huisin hyvä keli. +30 astetta, sopiva tuulenvire eikä pilviä missään. Kerrankin Frankston tarjosi parastaan ;) Ja kuten todettua, sunnuntai oli tosiaan leffapäivä.

Täällä Australiassa on joka kulman takana surffikauppoja, joissa on yleensä tosi kivoja vaatteita. Niiden hinnat vaan tuppaa usein hipomaan pilviä sillä kyseiset kaupat myyvät laadukkaita merkkituotteita eivätkä tusinakamaa. Hintatason tietäen harvoin näihin kauppoihin edes eksyn, mutta viime viikolla Ozmosis-käyntini kannatti. Löysin kuvassa olevan "here comes the sun" -topin naurettavaan 5 dollarin hintaan (noin 3e) ja toisen mokoman (joka ei kuvassa ole) kuudella dollarilla. Lisäksi kävin elämäni ekaa kertaa Glassons- nimisessä kaupassa, muistutti hyvin paljon Lindexiä tai KappAhlia tyyliltään. Keltainen ja oranssi toppi köyhdyttivät mua 20 dollarin verran. Kalenteri ja päiväkirja ovat Typosta, "Australian Tiimarista" (RIP).  Eriparibikinit löytyivät muutama päivä aikaisemmin tutulta ja turvalliselta Henkkamaukalta ja aurinkolasit Dangerfieldiltä 25 dollarilla.

Mulla oli myös ihan oikea tarkoitus lähteä ostosreissulle Frankstoniin - tarvitsin uuden, isomman käsilaukun lentoa varten sillä kaikki muut kassit ja nyssäkät ovat täynnä kamaa ja Aaronin luona säilytyksessä. Ja kyllähän nainen nyt muutenkin tarvitsee käsilaukkuja. Oon tosi surkee yleensä ostamaan mitään laukkuja, pärjäsin täällä pitkään yhdellä pikkulaukulla mutta kun tarve iskee, niin se iskee. Koska oon pihi, en todellakaan käytä laukkuun montaa sataa euroa, tai tottapuhuakseni en käyttäisi edes sitä satasta. Ainakaan tässä elämäntilanteessa. Siispä suuntasin Colette Hayman -nimiseen liikkeeseen, joka myy kohtuuhintaisia käsilaukkuja ja koruja. Alla näkyvälle veskalle tuli hintaa 60 australian dollaria eli noin 38 euroa. Jos mokoma kestää vuoden tai pari, niin olen tyytyväinen.

Semmoista tällä kertaa! Mä koitan rauhottua tästä nukkumaan, tunteja lähtöön jäljellä vaivaiset 57 joten kai tässä nyt voiton puolella aletaan olemaan. Laukku on jo osittain pakattu ja oon kyllä jo ihan valmis karistamaan tän kylän tomut jaloistani ;) 

Vinkkini au pairiksi aikoville

Tällä hetkellä jäljellä noin 7 päivää, 12 tuntia ja 56 minuuttia aikaa siihen, että voin todeta etten ole enää au pair. Tunnen pientä syyllisyyttä siitä kuinka pohjamudissa mun motivaationi tätä työtä kohtaan on viime päivinä ollut. Koitan puskea päivien läpi tekohymy naamalla vaikka tosiasiassa alan olla aika loppu tähän hommaan. Nyt ymmärrän kaikkia niitä au paireja, joiden olen kuullut olevan helpottuneita kun työrupeama on takanapäin. Tein itselleni jo lupauksen olla lähtemättä enää ikinä tähän rumbaan mukaan, mutta kannustan silti niitä kokeilemaan, joilla on haave au pairiksi ryhtymisestä. Päätin koota pienen käsistä lähteneen vinkkilistan uusille au paireille perustuen omiin kokemuksiini. 

Ennen lähtöä

Perheen löytäminen ja kohdemaan päättäminen ovat tietysti ne ekat asiat, joita au pairiksi haluavan tulee hoitaa. Itse löysin perheeni aupairworld.com -sivustolta, tein profiilini sinne ja selailin kriteerejäni vastaavia perheitä. Kävin monen perheen kanssa keskusteluita, skypetinkin muutaman kanssa mutta ongelmaksi monilla osoittautui se ettei mulla ollut aiempaa lastenhoitokokemusta. Sen olin kuitenkin rehellisesti ilmoittanut profiilissani, joten kerran tai pari meinasi pinna palaa kun perhe ilmoitti viikon viestittelyn jälkeen että haluavatkin au pairin jolla on jo kokemusta. Ymmärrän sen kyllä, mutta jossain vaiheessa usko perheen löytymiseen meinasi loppua. Monet au pairit hehkuttavat sitä, kuinka hostperheen kanssa jutellessa "tuli sellainen olo että tämä on se oikea!" Mulla ei koskaan sitä fiilistä tullut, ja silti on hyvin mennyt. Jos perhe vaikuttaa täyspäiseltä, saat kuvia kodista ja he kertovat lapsista muutakin kuin etunimen ja iän, voit olla aika rauhallisin mielin. Toinen vaihtoehto on liittyä facebookin au pair- ryhmiin, tyyliin Au Pairs in Sydney tai Au Pairs in London. Siellä useat perheet ilmoittavat, mikäli au pairia etsivät tai voit tehdä oman ilmoituksesi ryhmään.

Varoitusmerkkeinä ei niin hyvästä perheestä voisin sanoa sen, että informaatiota ei oikein haluta antaa uudelle au pairille. Ei yhteystietoja entisille au paireille, ei rehelliseltä kuulostavaa kuvausta lapsista, ei kuvia kodista tai au pairin huoneesta. Uskalla vaatia tietoa ja jos perheeltä tuntuu löytyvän aina tekosyitä sille, mikset esimerkiksi voisi saada kuvaa tulevasta huoneestasi, on tilanteessa todennäköisesti jotain mätää. 

Omalla kohdallani se yllätti, kuinka paljon on kaikkea hoidettavaa ennen maasta poislähtöä. Asuin vuokralla joten luonnollisesti vuokrasopimuksen irtisanominen oli ensimmäisiä juttuja mitä tein. Sähkösopimusten, kotivakuutusten ynnä muiden irtisanominen piti myös hoitaa. Otin jäykkäkouristusrokotteelleni vahvistuksen, muita rokotteita ei Australiaan tuloa varten tarvinnut sen kummemmin hankkia. Uusin passini ja hankin Pohjolasta matkavakuutuksen ja laitoin viisumihakemuksen menemään. Sain viisumin noin viiden minuutin sisällä sähköpostiini, mutta en edes aluksi tajunnut sen olevan viisumi. Siksi panikoin pari viikkoa hakemuksen lähettämisen jälkeen että mikä siinä maksaa, kunnes tajusin LUKEA molemmat sähköpostit jotka viisumia koskien sain.  Sain siis vahvistusviestin hakemuksen vastaanottamisesta ja heti perään visa granted -sähköpostin. Ilmoitin maistraattiin osoitteenmuutoksesta ja Kelalle ulkomaille muutosta. Niin, ja ostin törkyhintaisen lentolipun. Ilmoita perheelle saapumispäiväsi ja sopikaa järjestelyistä, miten pääset uuteen kotiisi. Useimmiten perhe noutaa au pairin lentokentältä. 

Kun saavut perheeseen

Kuten oon aiemmin kirjoittanut, mulle ekat pari viikkoa olivat aika haastavat. Olin jet lagin kourissa huomattavan pitkän ajan, menin yhdeksältä nukkumaan ja heräilin keskellä yötä. Siitä huolimatta yritin tehdä tuttavuutta vanhempien kanssa parhaani mukaan, ja saatiin heti alussa ihan hyvä yhteys välillemme. Kannattaa siis nähdä vaivaa siihen, että tulet toimeen "työnantajiesi" kanssa. Kysele, kerro itsestäsi, jutelkaa ihan arkisia asioita. Tietysti englannin kielen käyttämiseen piti totutella jonkin aikaa ja hyvin usein lauseideni keskelle lipsahti "niinku" tai "sillee". 

Pyydä tarkat ohjeet työnkuvastasi ja mitä sulta odotetaan. Meillä meininki on ollut aika vapaamuotoista eikä mitään tehtävälistoja tai vastaavia sen kummemmin tehty. Se kuulosti aluksi ihan hyvältä idealta, mutta jossakin vaiheessa kävi stressaavaksi kun en oikein tiennyt, mitä multa odotetaan tai teenkö nyt kaiken mitä pitää. En tiennyt milloin olen vapaalla (jos pojat vaikka katsoivat telkkaria), me ei koskaan sovittu mihin aikaan mun täytyy minäkin aamuna herätä (jos kysyin, sain vastaukseksi hostäidiltä että hän yrittää saada aikataulun jääkaapin oveen pian. Sitä ei koskaan tapahtunut :D)  jne. Tee siis pelisäännöt selviksi heti alusta alkaen perheesi kanssa. 

Ja tottakai se kaikkein tärkein, tutustu lapsiin. Heidän kanssaan tulet viettämään paljon aikaa, tottakai, kun au pairiudesta on kyse. Mä huomasin harmikseni heti ensimmäisten viikkojen aikana, että mulla ja vanhemmalla pojalla ei oikein kemiat pelaa yhteen. Kaikki varmasti tietää sen tunteen, kun jonkun ihmisen kanssa ei vaan klikkaa. En kuitenkaan oo antanut sen häiritä liikaa, vaan olemme onnistuneet luomaan ihan hyvän suhteen välillemme. Pienemmän pojan kanssa tulemme hyvin juttuun ja hän usein kertookin mulle tykkäävänsä musta. Hänellä on tapana herättää mut aamuisin hakkaamalla nyrkillä oveani ja huutamalla "Elli, Elli, Elli!" Se jos joku on kiintymyksen merkki. Tai sitten ei. 

Jos jokin on pielessä 

Puhu, puhu ja puhu. Kerro perheelle mikä mättää. Koti-ikävä voi helposti vetää mielen matalaksi tai joku asia työssä saattaa ärsyttää. Itse tein sen virheen, etten avannut suutani niistä pieniltä tuntuvista jutuista jotka häiritsivät. En halunnut valittaa turhasta ja se kostautui - nyt loppua kohden pienten ärsyttävien asioiden lumipallo on vaan suurentunut entisestään mutta näin loppusuoralla tuntuu hölmöltä sitä vyyhtiä edes alkaa selvittää. Kommunikaatio on siis tärkeää, ja monet perheet onneksi tämän handlaavatkin. Useilla on ollut au paireja jo aiemmin ja he ymmärtävät, että au pair tulee vieraaseen kulttuuriin ja vieraiden ihmisten kotiin eikä se ole kovin helppoa. Kun perheessä joku ärsyttää, kannattaa myös luottaa vertaistukeen - muut au pairit kyllä tietävät, miltä sinusta tuntuu.

Jos tuntuu siltä, ettei perhe ole ollenkaan sitä mitä olet etsinyt tai au pairtouhu ei tunnu omalta jutulta, ole rehellinen itsellesi ja perheelle. Kerro hyvissä ajoin aikeistasi lähteä jotta perheellä on aikaa etsiä uusi au pair. Toki jos tilanne kotona on sietämätön ja sinua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, kannattaa siinä tapauksessa ajatella vain sitä omaa napaa ja lähteä litomaan. Yleensä tällaisten perheiden kanssa ei kykene keskustelemaan rakentavasti, jossa au pairia kohdellaan kuin orjaa, Näitäkin tapauksia valitettavasti on.

Lähde ulos!

Jep, tämä on tärkeää ihan oman mielenterveytesi kannalta. Jos vietät kaiken vapaa-aikasi kotona nyhjöttäen, et saa au pair -ajastasi oikein mitään irti. Lähde rohkeasti tapaamisiin, retkille ja ole oma-aloitteinen kavereiden etsimisessä. Tähänkin facebook-ryhmät ovat hyvä apu. Melbournessa ollessani mulle olisi ollut helppoa lähteä erilaisiin tapahtumiin ja tapaamisiin sillä kaupunki on täynnä tekemistä, mutta ylimääräinen energia ja aika on mennyt parisuhteeseen (hups). On siis osittain omaa syytäni etten ole pieneen ikuisuuteen käynyt muiden au pairien kanssa missään. Mun mielestä ei haittaa, vaikka keräisi ympärilleen vain suomalaisista koostuvan porukan - mä en missään vaiheessa kaivannut ulkomaalaisia kavereita vaikka niitäkin pari on mukaan tarttunut. Vieraassa maassa tuntui turvallisemmalta, kun sai käyttää omaa kieltä ja käyttäytyä kuten me suomalaiset käyttäydytään ilman että joku katsoo oudosti. 

Mulle alkuviikkojen aikaan oli vähän hankalaa lähteä mihinkään kotoa. Alue jolla asun, ei oo mitään kaikkein hyvämaineisinta ja mulla ei ollut oikein mitään käsitystä miten täällä pääsee paikasta toiseen ja mitä missäkin on. Onneksi mulla oli seurana kuukauden verran ihana Saara, jonka kanssa nautittiin upeasta Frankstonista täysillä :D

Tässä nyt tällainen setti mun kokemusteni pohjalta, toivottavasti jollekin on tästä apua, lisää saa kysyä tottakai! Jokainen tekee omasta au pair- kokemuksestaan kuitenkin erilaisen, itsellä ja omalla asenteella on iso merkitys siihen millainen ajastasi hostperheessä tulee. 

Vuoristoradasta päivää

Heippa! Kaikki jotka mut tuntee yhtään paremmin, tietää, että oon toisinaan melkoinen tuuliviiri. Viime aikoina se ominaisuus on korostunut entisestään kun oon joutunut vaivaamaan päätäni vähän isommilla asioilla kuin sillä, mitä pukisin tänään päälleni. Päivittäin mun mielialat ja ajatukset koskien Australiaan pidemmäksi aikaa jäämistä vaihtelee valehtelematta ainakin parikymmentä kertaa. Viimeisen kuluneen minuutin aikana mielessäni ovat pyörineet sanat kamalaa, jeejeejee, hirveetä, ihanaa, äitiauta, superhienoa, parasta, eienhaluu, nohaluunpas ja onksmunpakkopäättäänyt. Tulee mieleen ne pari viikkoa ennen tänne tuloa - panikoin, intoilin, itkin ja nauroin vuorotellen. Mikä ihmeen luonnonvoima saa ihmisen laittamaan itsensä tällaiseen tilanteeseen? Hostäitini on pariinkin kertaan sanonut mulle, että asetan itselleni liikaa paineita tän asian suhteen ja että mun pitäis vaan luottaa asioiden järjestymiseen omalla painollaan. Ihailen hänen asennettaan elämään ja sitä, kuinka yksinkertaiselta hän saa tämän ongelmani kuulostamaan. Mutta ei hyvä ihme sentään, en mä pysty niin ajattelemaan! "Kaikki järjestyy", juu juu, niin järjestyy kun mä ensin itse murehdin aivoni riekaleksi ja sen jälkeen teen päätökset asiaa koskien. Missä se mun no worries- elämänasenteeni viipyy...

 

Asiasta kolmanteen, on mulla ollut taas ihan kivaakin. Reilu viikko sitten oltiin hostperheen ystävän 40-vuotis syntymäpäivillä jossa hurjimmat juhlivat aamuviiteen - itse olin sängyssä JO 3.30. Sunnuntaina suunnattiin Aaronin ja parin hänen ystävänsä kanssa katsomaan Australian avoimia eli iki-ihanaa tennistä. Tosiasiassa viihdyttiin suurin osa ajasta tennisareenoiden ulkopuolella, missäpä muuallakaan kuin kaljateltan (ja livemusiikin!) läheisyydessä. Multa meni päivä vähän ohi edellisillan juhlinnan takia, mutta illan kruunasi ihana vietnamilainen ruoka Thy Thy:ssa, Victoria Streetillä. Samassa paikassa käytiin jouluaattona syömässä porukalla ja ruoka oli jälleen yhtä hyvää. Seuraavana tiistaina vietettiin Australian päivää, jonka historiaan ynnä muuhun jokainen saa halutessaan tutustua itse. (Päivä on saanut osakseen paljon arvostelua ja kritiikkiä - hyvän ja kattavan blogikirjoituksen voi halutessaan lukea Muuttolinnun matkablogista. Omaa mielipidettäni en ole oikein vielä ehtinyt aiheen tiimoilta muodostaa.) Mutta tosiaan, vietettiin mukava, rento iltapäivä Aaronin kaverilla grillaillen ja ilmeisen perinteisesti Triple J- radiokanavan top 100- listaa kuunnellen. 

Työviikko on jälleen pistetty käyntiin ja päivät au pairina sen kun vähenevät. Tänään vanhempi pojista aloitti koulun, tai ilmeisesti jonkintyyppisen eskarin, "preppausluokan". Kun vasta 5-6-vuotiaille lapsille lyödään koulu-univormut päälle ja naurettavan isot reput selkään, oli näky aika hellyyttävä. Kotiin palatessaan D kysyi multa, kuinka monta päivää hänellä on vielä koulua jäljellä. Päädyin toteamaan, että niin monta ettei niin pitkälle kannata edes laskea. "Something like 100?" kysyi D. Tyydyin vastaamaan, että jotakin sinne päin. Poikaparka, ei tiedä minkälainen rupeama häntä edessä vielä odottaa. :) Omat countdown- laskurini laitoin tänään kännykän alkunäytölle mutta  tähän mennessä niistä on ollut vain haittaa. Huomaan ärsyyntyväni joka kerta, kun luku ei kappas kummaa olekaan muuttunut sitten viimevilkaisun. Ehkä mun pitäis päivälaskurin sijaan käyttää sekuntilaskuria. 

Pikapäivitys

Heips! Työviikko tuntui menevän kerrankin nopeasti. Pojat ovat käyttäytyneet hyvin ja on ollut kiva huomata, että he leikkivät nykyään keskenään paljon paremmin kuin muutama kuukausi sitten. Mua ei kaivata leikkeihin mukaan vaan sällit säätää keskenään - ei haittaa yhtään. Luin joku aika sitten artikkelin joka kertoi äidistä joka ei nauttinut lastensa kanssa leikkimisestä. Onko huono äiti, jos ei osaa leikkiä? Vaikka mulla nyt ei luojan kiitos omista lapsista olekaan kokemusta, oon huomannut poikien kanssa etten taida olla mitenkään erityisen hyvä leikkimään. Heittäytyminen on joskus vähän hankalaa ja totta puhuakseni leikkisin mieluummin barbeilla ja leluhevosilla kuin autoilla ja ninja turtleseilla. On ollut siis ehdottoman positiivinen muutos toi poikien kyky olla tappelematta joka sekunti siitä, kuka saa seuraavaksi sen maailman siisteimmän Batmanin auton tai millä säännöillä jotain uutta peliä pelataan. Tekee mun työn niin paljon helpommaksi.

Mulla ei oikeestaan mitään sen ihmeempää sanottavaa tällä kertaa ole, viikko tosiaan hurahti äkkiä vaikka mitään ei oikeastaan tehtykään. Viikonloppuna raahasin Aaronin luistelemaan Docklandsissa sijatsevalle O'Brien Group Arenalle. Luistinten kanssa oli vähän ongelmia, paikaltahan sai vuokrattua välineet mutta sopivia ei tahtonut löytyä oikein millään. Lisäksi naisten kaunoluistimet olivat mallia muoviset, tönköt lasten harjoittelu-luistimia muistuttavat kirkuvan siniset pökkylät. Kyllä niillä jäällä pystyssä pysyi sen tunnin verran mutta nyt kyseisestä jääurheilusessiosta muistuttavat muhkeat rakkulat jaloissa. Vaikka mulla oli villasukat jalassa, niin nuo kaameat muoviset luistinten irvikuvat tekivät jalkaparoistani selvää jälkeä. Meillä molemmilla (?) oli kuitenkin hauskaa, olin positiivisesti yllättynyt Aaronin suorituksesta. Tyyppi oli vissiin kolmatta kertaa jäällä, nytkin pitkän tauon jälkeen, muttei kaatunut kertaakaan. Meno alkoi jo pikku hiljaa näyttää ihan luistelulta! Raukkaparka meni lupaamaan että otetaan uusiksi joku päivä. Lysti maksoi 26 dollaria per henkilö sisältäen luistinten vuokran, aikaa ei oltu rajoitettu.

Tuleva viikonloppu onkin sitten vähän toiminnantäyteisempi. Tänään pysyttelen kotosalla mutta huomenna on tiedossa hostperheen ystävän 40-vuotisjuhlat joihin myös mut ja Aaron on kutsuttu. Sunnuntaina päästään katsomaan Australian avoimia, en oo koskaan ollut mitenkään tenniksen suuri ystävä mutta kun tilaisuus tulee niin täytyyhän noin suuri urheilutapahtuma mennä tsekkaamaan. Siinäpä kai se suurimmilta osin! Mukavaa viikonloppua kaikille, lukijoitakin näyttäisi tulleen pari lisää sitten viimekatsoman, kiva :)

Olettamukset vs. todellisuus

Heippa! Eka kunnon työviikko loman jälkeen on lähtenyt käyntiin ihan kivasti. Tänään oli helppo työpäivä, kävin päivällä salilla ja iltapäivästä hostädin muutama ystävä tuli kylään lapsineen joten mun ei hirveesti tarvinnut katsoa lasten perään. Pesin pyykkiä ja siivosin keittiön, siinäpä mun työtehtävät tälle päivälle. Laskuri au pair-uran päättymiseen näyttää tänään 35 päivää, vähiin siis käy! Tätä aikaa tulee varmasti ikävä myöhemmin, mutta tällä hetkellä en malttaisi odottaa helmikuun puoliväliä ja Thaimaan sekä Suomen reissuja. 18. päivä helmikuuta lennän siis Singaporen kautta Koh Samuille ja sieltä 4. maaliskuuta Suomeen. En ole vielä varannut paluulentoa Melbourneen, mutta paluu tänne on todennäköisesti siinä 22. maaliskuuta hujakoilla. Tarviis varmaan se lento ostaa pikkuhiljaa ettei tuu houkutusta jäädä pohjolaan. Vitsi vitsi, en kyllä jää. Vaikka se olisikin se kaikkein helpoin vaihtoehto!

Mutta asiaan, mietin tossa päivällä niitä ennakko-oletuksia mitä mulla oli Australiasta ja täällä asumisesta ennen tänne tuloa ja sitä, miten ne on käyny toteen vai ovatko ollenkaan. Ensinnäkin kuvittelin, että täällä olis oikeasti koko ajan kuuma. Vaikka olin lukenutkin, että Melbourne ja Victoria on vähän viileämpi ja vaihtelevampi säältään kuin muut Australian osat, luulin silti että lämpöasteet pysyttelisivät suomalaiselle tukalissa lukemissa suurimman osan ajasta. Nyt kesälläkin on ollut muutamia päiviä jolloin elohopea ei ole noussut edes +20 asteeseen ja sadettakin on tullut aina tasaisin väliajoin. Kuvittelin myös etten tottuisi kuumaan ilmaan eikä mulle tapahtuisi sitä monien Australiassa asuvien mainostamaa ilmiötä, että alle +25 -asteiset päivät tuntuvat vähän viileiltä. Totta puhuakseni olen muutamana +20 asteen päivänä valitellut sitä että on viileä ja pukenut hupparin ylle. Säälittävää.

Luulin, että käärmeitä ja jättimäisiä ötököitä joutuisi kohtaamaan päivittäin. Hämähäkki- ja yleisestikin ötökkäkammoisena mietin ihan tosissaan että miten tulen selviämään kaikkien ällöttävien otusten keskellä. Kamalin kokemukseni oli kun ulkona roikkuneiden pyykkien seasta möngersi torakka. Aika vähällä olen siis päässyt. Ja eipä noita käärmeitä juurikaan Melbournen alueella ymmärtääkseni ole, ainakaan niitä vaarallisimpia. Parempi niin...

Ajattelin ystävien löytymisen olevan helpompaa. Ennen perheeseen tuloa minulle annettiin mielikuva siitä, että alueella on paljon au paireja ja kavereiden löytäminen on helppoa. Tosiasiassa tiedän 3 tyttöä jotka ovat samassa kaupungissa au paireina, ja kaikki heistäkin ovat jo lähteneet muihin hommiin. Paljon on toki kiinni myös omasta asenteesta ja innokkuudesta - tosin kun matkaa keskustaan on julkisilla kulkuneuvoilla 1,5h ja kaikki tapahtuu luonnollisesti keskustassa, on lähteminen iltarientoihin ja muihin hieman työlästä. Olen tästä ennenkin kirjoittanut, että ystävyyssuhteiden luominen on täällä hankalaa juurikin sen suuren au pairien liikkuvuuden takia. Paikallisiin on hankala tutustua sillä au pairit monesti liikkuvat keskenään ja omissa tapahtumissaan, paikallisilla sen sijaan on tietämystä niistä "muista paikoista" jonne esimerkiksi kannattaa suunnata juhlimaan. Mä olen tässä tapauksessa ollut etuoikeutettu, sillä Aaronin myötä olen päässyt tutustumaan moniin australialaisnuoriin ja luonut jo joitakin kaverisuhteita. Olen myös päässyt näkemään kaupunkia "paikallisen silmin", sillä oma turistioppaani on kuljettanut minua uskollisesti parhaiksi toteamiinsa paikkoihin ja kohteisiin. 

Vaikka tiesin että au pairin työ on kovaa hommaa eikä aina ruusuilla tanssimista, sen rankkuus yllätti. On oikeasti vaikeaa tulla vieraiden ihmisten kotiin asumaan, elämään heidän arkeaan ja heidän sääntöjensä mukaan. Vaikka mua lykästi perheen kanssa, on meillä silti ollut omat vaikeutemme esimerkiksi kommunikaation suhteen. Muutenkin perheestä ja ystävistä erossa oleminen on ollut hankalampaa mitä ajattelin. Enkä uskonut kaipaavani Suomea näin kovasti! Täällä olen ymmärtänyt miten hienossa maassa olen saanut aikaani viettää. Huomaan tuovani muiden kanssa jutellessani usein esiin sitä, kuinka paremmin tai eri lailla asiat tehdään MEILLÄ SUOMESSA.Vielä mulle ei ole tästä älähdetty, mutta eiköhän Suomi-hype ala kanssaihmisiä pian kyllästyttää ;) 

Kulttuurierot ovat loppujen lopuksi melko suuret, suuremmat mitä odotin. Täällä olen monesti saanut osakseni ihmettelyä siitä kun olen niin hiljainen. Tai olenko vihainen tai alla päin kun en hymyile koko aikaa.  Ihmisten ystävällisyys ja small talk on ihanaa, mutta siihen sopeutuminen on ottanut aikansa. On oikeasti vähän työlästä kysellä kuulumisia sellaisilta ihmisiltä joita ei ole koskaan ennen tavannut. Saatika sitten ylläpitää keskustelua, mitä täällä kanssaihmisiltä automaattisesti odotetaan. Suomalaiselle perusluonteen omainen hiljaisuus saatetaan kokea epäkohteliaana käytöksenä. Ei sitä suoraan sanota, mutta ihmetellään jälkeenpäin. Ei äiti, älä huoli - on mulla sentään käytöstavat hallussa ja hallitsen small talkinkin jo jotenkin! Mutta silti, tikusta asian tekeminen on toisinaan todella ärsyttävää. Olisi vaan mukavempaa olla hiljaa, katsella seiniä ja kuunnella kun muut ovat äänessä. Toinen juttu kulttuuriin liittyen on se, etten kuvitellut aussien olevan ihan näin rentoja. Vaikka no worries- asenteesta ja muusta olin paljon kuullutkin, olin ensimmäiset viikot yllättynyt muun muassa siitä kuinka lapsia täällä kasvatetaan tai miten asioita ylipäätänsä hoidetaan. Moniin asioihin suhtaudutaan sellaisella "hällä väliä" -asenteella ja jos jotain sovitaan (kuten tapaamisaika) ei se yleensä pidä paikkaansa vaan suunnitelmat muuttuvat usein. Ja vaikka mä en edes ole mitenkään kovin järsjestelmällinen tai säntillinen ihminen itse,  tää piirre australialaisissa ärsyttää kovin.

Siinäpä nyt ne mitä mieleen tuli! Loppuviikko mennee aika rauhallisissa merkeissä, pojat ovat lomalla koulusta ja päiväkodista ja huomiselle on luvattu hirmuhellettä, yli 40 astetta. Huomisen ohjelma taitaa siis sisältää lähinnä rannalla löhöämistä ja veden juomista. Nukkumisestakaan tuskin tulee mitään, sillä vaikka mulla onkin tuuletin huoneessani ei siitä tuollaisissa lämpötiloissa ole paljon iloa. Nauttikaa Suomessa pakkasesta, mä hikoilen täällä teidän puolesta!